THE PATIENT 100552-1234

Kahleissa

"Yes, though I walk through the valley of the shadow of death, I will fear no evil: for you are with me; your rod and your staff they comfort me." (Ps. 23:4)

Talitiaisen laulu ja lumivaipasta vapautuva pihapuu kertovat alkavasta keväästä, johon minä en sen enempää kiinnitä huomiota. Kaanaankoira heiluttaa häntäänsä häkissään. Jäiset lumipenkat vilahtelevat ohitseni. Mies matkalla keskussairaalan psykiatriselle osastolle. Masennus vei minut kokonaan. Se vei takaisin vaikeaan lapsuuteen, josta halusin vihdoinkin selvitä - omien lasteni tähden. Vanhempani eivät halunneet selvittää asioita. Kodin sijasta minun oli mentävä mielisairaalaan.

TOSI ELÄMÄÄ lokakuu 2000

Raskas ovi kolahtaa lukkoon perässäni. Alokasaika Vekaranjärvellä tasan kaksikymmentä vuotta sitten tulee ahdistavana mieleen. Pysähdyn kasseineni avaraan päiväsaliin, jossa kaksi asiakasta on jo odottamassa aamupalaa. Saan oman nurkkauksen kolmen miehen valoisasta ja siistissä huoneesta, josta kaltereiden takaa katselen valkenevaa päivää. Sydän lyö kiivaasti rinnassani ja päässä takoo: "Pois, pois, pois!" Vangin toive

"Miten tähän on tultu?" katselen punkassani elämäni helminauhaa. Opiskeluaikana Turussa sain vahvistaa heikoimpia lahjojani. Mies, joka pelkäsi veren näkemistä ja jolla peukalo oli lähes keskellä kämmentä, valmistuu hammaslääkäriksi. Itsetuntemus-kurssi tuli näin pakolliseksi sivuaineeksi; fyysisen olemuksen hyväksyminen, mielen alueen haavojen tiedostaminen ja rakastavan Jumalan etsiminen.

Avartuminen elämälle antoi rohkeutta toisen rakastamiseen ja perheen perustamiseen. Oman lapsen syntymä kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan, toi menneisyyden haamut kotiimme. Huutava lapsi oli mielestäni rikkomassa juuri löytämääni kodin onnea. Koin olevani sidottu, mustasukkainen. Seksuaalisesti olin kuin murrosikäinen nuori, mikä aiheutti häiriötä ja hämmennystä työpaikallakin. Vaipanvaihdon lisäksi opin kärsivällisyyttä ja itsehillintää, mutta kypsymättömyyteni isänä oli sitä luokkaa, että aloin nauttimaan vauvanhoidosta vasta kolmannen lapsemme kanssa. Maailman valot

"Come with me from Lebanon, my spouse, with me from Lebanon: look from the top of Amana, from the top of Shenir and Herrmon, from the lions´ dens, from the mountains of leopards." (Salomon´s song 4:8)

Kieriskelen itsesäälissä suljetulla osastolla muistellen elämäni tähtihetkiä, joista jouduin luopumaan perhetilanteen ja uupumuksen tähden:

*lääkintäkapteenin vakanssilla vastaamassa Lähi-Idän haasteisiin ja odottamassa Libanonin vihreiden rinteiden kevätloistoa sekä lomamatkoja Israeliin, joita vaimon kanssa olimme jo tehneet (1).

* Nobelin rauhanpalkinto siinä sivussa ja sotaveteraanin edut (2, 3).

* mahdollisuus päästä jatkossa lapsuuden Ambomaalle Namibian itsenäistymistä seuraamaan (4).

* terveydenhuoltohallinnon erikoitumisvirka sekä Kuopiossa että Turussa ja tilaisuus tohtorikoulutusohjelmaan.

(zoomaa)

Valinta näihin haastaviin tehtäviin oli enemmän kuin olin unelmoinut. Olin pyrkinyt koulutuksessa ja työssäni tähän suuntaan. Nyt olivat ovet yhtäkkiä auki taivasta myöten - yhtä nopeasti ne sulkeutuivat uupumuksen ja perhesyiden takia. En saanut tuulta siipieni alle. Siipeni särkyivät

Nuoruuden unelmat ja nykyisyyden vaatimukset työn ja perheen suhteen saattoivat kolmikymppisen sellaiseen ristiaallokkoon, että oli pakko pysähtyä. "Tämän lähemmäksi etulinjaa, ette rauhan aika pääse," varoitettiin meitä YK-koulutuskeskuksessa Niinisalossa - kenen näkyjä minä oikeastaan toteutan, kuka minua manipuloi?

Ristiriitaisin tuntein ja nöyryytettynä kuin villihevonen palaan hoitamaan vaativaa virkaani. Ilonamme on neljännen lapsen syntymä ja mahdollisuus nauttia siitä sekä samalla hiukan levätä isyyslomalla. Kekusteluyhteydet isän ja äidin kanssa kilpistyvät vaikenemisen muuriin. Ajaudun työpaikalla ihmissuhdevaikeuksiin. Sairastun masennukseen ja saan ensimmäisen mielialalääkekuurini, jonka voimin jaksan hakeutua pieneen kuntaan Etelä-Pohjanmaalle. Kymmenes hiljainen vuosi meneillään.

"Niin ne vuodet ovat vierineet," totean allapäin. Tuumin itsekseni, että tämä on minun pakanamaani; itsetuhoa etsivä mieleni, hyljätty katkera sieluni, joka on täynnä pelkoa ja vihaa Jumalaa ja läheisiä kohtaan. Vaihdan muutaman sanan huonetoverini kanssa. Isä meidän

Empaattinen psykiatri saa minut harkitsemaan sitoutumista hoitoon, vaikka omahoitaja vaikuttaa kapolta. Kun olen laittamassa varusteitani takaisin kasseihin, tajuan että olen vanki kotonakin. Minusta ei ole rakkailleni muuta kuin harmia ja pelkoa. Ärtyneenä ja lyhytpinnaisena keksin kaikesta huomauttamista. Kodin ilmapiiri on synkkyyteni tähden muuttunut ahdistavaksi. Laittaessani vaatteita takaisin hyllyille muistan, että olen lähtenyt liikkeelle lasteni takia. "Murrosikäisten kanssa pitää omat asiat olla tasapainossa," motivoin itseäni.

Olen etsinyt vapahdusta kivuistani, joihin lääkkeet ja keskustelut eivät ole auttaneet, ajattelemalla kuolemaa. Osastolla tutustun kohtalotovereihin, jotka ovat päätyneet avunpyyntönä tai viimeisenä vaihtoehtona itsemurhayritykseen. Yksi on ottanut purkillisen unilääkkeitä, toinen on ajautunut vastaantulijan kaistalle ja kolmas on henkensä kaupalla vastustanut virkavaltaa. Siksi tarvitsemme erityisluvan päästäksemme osaston ulkopuolelle lenkkeilemään, uimahalliin tai kirjastoon.

Aluksi en itsekään pääse ulkoilemaan kuin saatettuna, vaikka olen tullut sairaalaan vapaaehtoisesti. Oman tuskan keskellä ei jaksa ymmärtää asiaa henkilökunnan vastuun kannalta. Tilanteen vakavuus paljastuu, kun muuan väsynyt ja elämässään umpikujaan joutunut keski-ikäinen nainen hukuttautuu jokeen viikonloppulomallaan.

Tarkempi sairauteni määritys ja uusi lääkitys sekä keskustelut helpottavat oloani niin paljon, että olen valmis kuukauden osastojaksoon. Ahdistus helpottaa ja elämän halu alkaa palata. Talvi on väistymässä, kyyhkynen huhuilee metsikössä ja karhu kömpii luolastaan. Elämä on lahja

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niin kuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks’ kunnes auringossa herää maa?
- Saima Harmaja