THE CHILD NUMBER 100552

 Lapsuus se on korvaamaton

 

"And whoever shall receive one such little child in my name receives me." (Matt.18:5)

Neljän kuukauden ikäisenä

Poutaisen äitienpäivän aattona iltauutisten aikaan kiiri parku Ruoveden sairaalan synnytysosaston käytävillä Suomen valmistautuessa kauan odotettuihin kesäolympialaisiinsa.  Rakas ukki  kirjeessään tyttärelleen vertaa syntymää kevätesikkojen kukkimiseen. Ylpeä isä kirjoittaa keskiviikkona Eräjärven sairaanhoitaja-kälylleen Helsingin uudelle korvaklinikalle: "10/5-52 klo 22.00 lisääntyi perheemme yhdellä poikavesselillä, joka painoi 4.1 kg, hiukset mustat, nenä suora, posket kuten äidillään, silmiä en nähnyt. Sekä äiti että poika jaksavat hyvin, perjantaina pääsevät kotiin." 

Eila-äiti kirjoittaa sunnuntaina Tellervo-siskolleen lisää kuulumisia: "Terveiset nyt sitten sieltä Ruovedeltä! Niin kuin kai olet jo kuullut Pekan tiedotuksesta, ei sieltä löytynyt oikein sopivaa tytärtä ja niin sitä sitten taas päädyttiin poikaan. Viime lauantaina klo viiden maissa lähdimme tuolla naapurin Topin autolla reissuun. Jake jäi sitten Orivedelle Eerolan tätin ja setän hoiviin kanoja ruokkimaan. Me pääsimme puoli seitsemän aikaan perille ja Pekka palasi sitten Topin kanssa takaisin Orivedelle. 

Klo 10.15 se toinen vesseli sitten tulla tupsahti ja huusi kuin iili tullessaan! Kyllä se aika juntti olikin ja mustapäinen kuin neekeri." Saman kuun lopulla (23.5.) kuoli Hilda-mummun isä, Retulan vaari, aivoverenvuotoon Eräjärven Leväslahdella. Eräjärven kirkkoherra Erkki Gummerus kastoi minut äitini "ristinkoltussa" sunnuntaina kesäkuun 15. päivänä ukkosen säestäessä toimitusta kotitorpassamme Kauppilan kylällä. Kummeiksi sain Antti-sedän nuorikkoineen, Tellervo-tädin ja Hilda-mummuni.

Syksyllä viimeisten sotakorvausjunien vyöryessä Vainikkalan ohi muutimme Pomarkkuun Kiilholmantielle (6), missä isä toimi metsänhoidonneuvojana ja äiti ajoittain sairaanhoitajan sijaisena Noormarkun Eva Ahlströmin sairaalassa. Isän Leena-sisko palveli lapsenlikkana.

Olin äidin mukaan "mieluinen kapistus" kaksivuotiaalle isoveljelleni. Vuoden 1954 joulukuu oli kylmä ja luminen. Neljäntenä adventtina Noormarkun synnytysosastolla näki päivän valon pikkuveljeni, joka kasteessa sai nimekseen Mike Tuomo. Omaa kummilusikkaani koristaa orava. Sitä ihaillessa olin todennut: "Ei oo pupu, on jänö."

Kotopihalla Pomarkussa 1953

Muuan kuvaava tapaus lapsuuden aamuhämärästä; lammen rantaan oli uiskennellut sorsapoikue, jota Jake-veikka alkoi nakkelemaan kivillä. Heitin häntä kivenmurikalla todeten: "Siitäs´ sait senkin isosorsa!"

Isoveljen kanssa Eräjärvellä 1954

Vuoden 1954 alussa palasimme Orivedelle ja asetuimme ensin kirkonkylän ahteeseen Siuko-Saariselle, mutta jo lumien sulaessa isä vuokrasi äidin työsuhteen avulla Oripohjasta lääkäri Aimo Kanervan omakotitalon Ruovedentien (9) varrelta. Sairastuin hengenvaaralliseen kruppiin, josta ahdistavana jäi mieleen höyryn hengittäminen pyyhkeen alla. Täältä ovat ensimmäiset muistikuvani lapsuuden leikeistä veljien kanssa.

Joukkoomme liittyi vuonna 1955 Juke Hilarios, jota heinäkuisena sunnuntaina kävimme katsomassa Ruoveden sairaalassa. Kolme vuotta myöhemmin saimme hiukan peloissamme ihailla korkealla Oriveden sairaalan synnytysosaston parvekkeella esiteltyä toista heinäkuun poikaa, joka kastettiin Ike Johannes Akseliksi. Kumpaisenkin nimet kuvaat osuvasti heidän persoonaansa.

Lähtemättömästi on jäänyt mieleen elämys junamatkasta äidin kanssa Akseli-ukin ja Elsa-mummun, tätien sekä serkkujen luo. Oripohjan asemalta matkasimme höyryjunalla puuvaunun teräspyörien kolkkeessa Peipohjan aseman kautta Raumalle. Tyttöserkun kilpikonna herätti ihastusta ja Raukki-tädin mustikkakeiton marjat vihastusta. Kun hän kurillaan pelotteli minua tekohampaillaan, huudahdin: "Kamala koira!"

Veljekset Oripohjassa 1957

Äiti muisteli, kuinka kerran olin kadonnut kotipihasta. Hätääntyneenä hän löysi minut linja-autopysäkiltä selvittämässä: "Hessu lähtee maailmalle." En muista oliko tämä tapaus ennen vai jälkeen, kun lapsen maailmani romahtaa - perheriita huipentuu äidin sanoessa meidän pienempien kuullen: "Minäkin lähden." Isää ja isoveljeä ei näy tässä synkässä muistikuvassa. Pikkuveli ja vauva ovat hämärästi kuvassa mukana.

Kodissamme elettiin niukkuuden keskellä kuten muuallakin jälleenrakennusajan Suomessa. Ulkoista niukkuutta pahempana koin hellyydenosoitusten ja lämpimien sanojen puutteen. Muistan vieläkin elävästi, kuinka erään kerran halasin isääni, äitiäni ja veljiäni, mikä aiheutti pettymyksekseni hämmennystä ja torjutuksi tulemista.

Ukki muisti meitä säännöllisesti kirjeillään ja rukouksillaan sekä muistutti kirkossa käymisestä, mikä kehoitus kaikui kuuroille korville. Hän tilasi meille Suomen Lähetysseuran Tuike-lehden, jota luin ahkerasti. Isä luki pyynnöstäni meille iltaisin kertomuksia mustasta, pölyttyneestä vihkiraamatustaan. Aloitimme paratiisista ja päädyimme autiomaahan. Mieleeni jäivät heinäsirkkalaumat Egyptissä. Nämä Raamatun kertomukset tulivat meille eläväksi, kun pääsimme isän kanssaan katsomaan Kymmenen käskyä-elokuvaa.

Olin suorasuu ja töksäyttelijä. Pikkuveli muistaa minun pitäneen sellaisen herätyspuheen, että hän helvetin lieskojen pelottamana teki parannusta. Hilda-mummu muistaa minun sanoneen isälle, jolla oli siihen aikaan tapana käyttää voimasanoja: "Pappa! Se on synti."

Marjamiehet 

Muutimme vuonna 1958 Holman kylälle (Loilontie 20), josta isä sai perheellemme rintamiestalon työsuhdeasunnoksi. Kun vartuimme kouluikäisiksi, äiti lähetti meidät sunnuntaisin Holman kansakoululle pyhäkouluun Helvi Kymäläisen oppiin: "Kellot kaikuu, kellot temppelin. Nyt on Herran pyhäpäivä, päivä parahin." Holman kylä tänään

Koululaiset 

Matkalla Roosin kaupalle

Elämältä turpiin sain

Thanks for visiting my blog