AT HOME

Lepää, Veikko, rauhassa taivaan Isä on kutsunut sinut kotiin

Kesä 2014

Rakas poikamme menehtyi syöpään. 9.7.2016 kello 3:45 34-vuotiaan nuoren miehen elämä päättyi. Ikuisuus

Lapsonen käveli yksin pimeällä kirkkomaalla. Vastaantulija kysyi huolestuneena: ”Etkö sinä pelkää?” ”En,” hän vastasi. ”Kotini on hautausmaan toisella puolen.”

”Autuas se lapsi, jonka isä Jumala on. Autuas se lapsi, jonka koti taivas on. Autuas se lapsi, jonka veli Jeesus on.”

Tapio kirjoittaa kesäkuun alussa (3.6.2016) kotiuduttuaan saattohoito-osastolta: "Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme hajotetaankin, meillä on taivaissa Jumalan valmistama asunto, ikuinen koti, joka ei ole käsin tehty. Täällä me huokailemme ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun olemme pukeutuneet siihen, meitä ei enää havaita alastomiksi. Me, jotka olemme tässä majassa, huokailemme ahdistuneina. Emme näet tahdo riisuutua vaan pukeutua, niin että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista. Jumala itse on valmistanut meidät juuri tähän ja on antanut meille vakuudeksi Hengen." (2. Kor. 5:1-5) ja "Aamen, tule, Herra Jeesus!" (Ilm. 22:20)

Laukkujärven autiotuvalla 2012

Viimeiset kuusi vuotta Tapion koti oli parisuhde puolison kanssa, josta myös Tapion lapset pääsivät osallisiksi. Tämä tunne oli voimakas ja molemmin puoleinen. Rakkaus kesti monet koettelemukset, sekä ilot että surut, erillään olon ja alkuajan ahtauden yksiössä. Syksyllä 2012 pyysin Tapioa parin päivän matkalle Kuusamoon ja vaellukselle Suomussalmen Hossaan. Kumppani ja Itu-koira piti ehdottomasti ottaa mukaan. Eksyminen ja ensilumi tulevan appiukon kanssa eivät häirinneet heidän ystävyyttään. Omaisen iholla

”Jumala on hyvä,” toistui Tapion puheissa. Pääsiäisenä (25.3.2016) hän kirjoitti blogissaan Wegelius: ”Jumalan rakkaus, jonka hän osoitti Kristuksen kuolemassa, antaa kristitylle syyn luottaa Jumalan hyvyyteen, vaikka hän ei ymmärrä miksi pahuutta on olemassa. Ja vaikka emme ymmärrä miten kaikki pahuus on absorboitua, me voimme uskoa siihen, että ne todellakin ovat.” Tapio tuumaili, että parantui hän tai ei, lopputulos on hyvä. Näin hän yhtyi ihailemansa Paavalin ajatuksiin, joka jäikin Tapion viimeiseksi FB-päivitykseksi. Telttamajan hajottaminen tapahtui nopeasti ja näönkin hämärtyessä hengen katse alkoi tähyillä kohti ikuista kotia. Aviopuolison valvoessa uskollisesti Tapion rinnalla puolen toista vuoden ahdistus ja riisuminen vaihtuivat heinäkuisena aamuna riemulliseen pukeutumiseen taivaissa. Maria-äiti ja Sara-sisko ehtivät myös kuolinvuoteen äärelle hyvästelemään levollista nukkujaa.

Me omaiset ja läheiset olemme tämän kaiken keskellä hämmentyneitä, järkyttyneitä ja levottomia kuten yhtä lailla vajavaiset opetuslapset, kun Jeesus jäähyväisissään kertoo heille pois menostaan, kärsimyksestä ja ristinkuolemasta:

”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.” (Joh. 14:1-4)

Tapio on päässyt kotiin!

Entistä hartaammin toistan Bunyanin kirjan sanoja, joita 34-vuotiaana sain lukea lohdutukseksi ja rohkaisuksi särkyneelle sydämelleni: ”Mutta varmasti olen päättänyt juosta, milloin voin. Kävellä, kun en voi juosta ja ryömiä, kun en voi käydä. Sydämeni kaipaa sen sillattoman virran yli tuolle puolen, vaikka olen, kuten näette, sielultani heikko.” (K. V. Bunyan, Kristityn vaellus) Kun unelmat särkyvät

Iltapala ennen leikkausta

Vaarallista aivoleikkausta edeltävänä iltana tammikuussa 2015 kokoonnuimme Tapion vuoteen ympärille. Nautimme Herran ehtoollisen kuten opetuslapset kerran. Vuorollani halasin Tapioa ja kuiskasin: ”Odota meitä paratiisissa.” Tapio vastasi: ”Isä, kaikki on anteeksi annettu.” Sinun varaasi kaiken laitan

Tällä samalla paikalla sijaitsi Tapion syntymäkoti.

”Ruumis ja sielu voivat sairastua, mutta henki ei sairastu koskaan.” (Viktor Frankl, Ihmisyyden rajoilla). Saimme Tapion sairauden aikana hänen runnellusta ruumiistaan ja minun murtuneesta mielestäni huolimatta kokea syvää hengen yhteyttä. Taivas rakasti ehjäksi särkyneen isäpoika suhteenkin. Huhtikuussa Tellervon päivänä sädehoitojen välissä olimme palaamassa lounaalta Maununkadun Helmestä, kun Tapio tarttui käteeni ja alkoi muistella lapsuuden leikkejään Narvassa. Häkellyin sanattomaksi ison poikani rakkauden kosketuksesta.

Hyvyydessään Jumala antoi Tapiolle elämän lahjan. Jumalan armosta Tapio sai antaa sen hänelle eläväksi, pyhäksi uhriksi. Me monet tutut ja tuntemattomat saimme tulla Jumalan rakkauden koskettamiksi Tapion kautta. Arasti hän kertoi, kuinka Jumalan kehotuksesta sai sairaalamatkan aikana siunata erään ammattiautoilijan anteeksiantamuksen osallisuuteen. Loppuun asti hän tapasi ja kantoi huolta myös Jehovan todistaja ystävistään.

”Rakkaus ei koskaan katoa.” (1. Kor. 13:8) Yhtä varmasti kuin rakkautemme ympäröi pois mennyttä Tapioa, on hänen rakkautensa meidän luonamme. ”Kun matkustamme ulkomaille, emme näe, mitä rakkaamme tekevät, emmekä voi seurata heitä. Etäisyys ei kuitenkaan voi estää rakkauttamme olemasta niiden luona, joita rakastamme.” (F. Wislöf) Näkemiin rakkaani!

Näkemiin Tapio

Rakkaus ilmenee kauneimmin kuuliaisuudessa kuten täydellisenä Kristuksen elämässä ja kuolemassa. Tällainen kuuliaisuus tapahtui dramaattisella tavalla myös Tapion elämässä, kun Jumala kutsui palvelijansa taivaaseen kesken alkavaa julistustoimintaa. Sairas ei parantunutkaan eikä tullut näkemään tuolla hetkellä isäänsä tarvitsevien lasten vaikeiden elämäntilanteiden ratkeamista. "Kristityn vanhemman uskon hengessä suorittama kuuliaisuus muuttuukin suurten lähteiden siunaukseksi näille lapsille. Se muuttuu myös elämää itseänsä arvokkaammaksi ja hedelmällisemmäksi perinnöksi." (Cantalamessa, kuuliaisuus, ss. 39 - 40)